Työelämässä luntataan jatkuvasti

Koulussa meitä kiellettiin ankarasti lunttaamasta. Se on paitsi moraalisesti väärin, myös estää oppimasta, meille kerrottiin. Kotona tiedon pänttääminen etukäteen on paljon tehokkaampaa kuin koetilanteessa vastauksen selvittäminen kaverilta.

Olisiko aika kyseenalaistaa tämä toimintamalli? Tai ainakin tunnustaa, että se ei aina ja kaikkialla päde? Katsopa pohjalle tämä mainio RSA:n animaatio Sir Ken Robinsonin puheesta. Se on alusta loppuun silkkaa kultaa, mutta kymmenen minuutin hujakoilla puhutaan muutama sekunti lunttaamisesta:

Lainaus menee näin: “Don’t copy, because that’s cheating. Outside the school that’s called collaboration.” Vapaasti suomennettuna: “Se mitä koulussa kutsutaan lunttaamiseksi, on työelämässä yhteistyötä.”

Tässä kohtaa on tärkeää erottaa toisistaan kaksi lunttaamisen alalajia. Yhtäältä meillä on toisen oppilaan hartioiden yli kurkkiminen ilman, että hän huomaa sitä. Toisaalta löytyy koputtamista kaverin olkapäähän ja vastauksen kysymistä kuiskaten.

Epäilemättä Robinson tarkoittaa tätä jälkimmäistä, sellaista lunttaamista, joka on kaksisuuntaista ja perustuu siten sovittuun yhteistyöhön oppilaiden välillä. Molempia osapuolia tyydyttävän yhteistyömallin saavuttaminen ja sitä noudattaen toimiminen on työelämässä keskeinen taito, jota hän tässä ajaa takaa.

Yksisuuntaista lunttaamista eli olan yli kuikuilua Robinson ei käsittele, mutta minusta sen vastine työmaailmassa on piratismi. Alkuperäinen vastaaja tulee hyväksikäytetyksi eikä välttämättä saa koskaan edes tietää sitä.

Työelämässä vastavuoroinen ”lunttaaminen” on selkeästi yksisuuntaista hyväksytympää, ainakin länsimaissa. Kumpikaan osapuoli ei ole uhrin asemassa vaan pelisäännöt ovat ennalta määritettyjä ja molempia tyydyttäviä. Minulla on jotain, mitä sinä arvostat ja päinvastoin. Vaihdetaanko?

Koulussa lunttaajia ovat oppilaat. Työelämässä lunttaavan, eli yhteistyötä tekevän, yksikön koko voi vaihdella. Se voi viitata työntekijöihin, osastoihin tai jopa yrityksiin. Mekanismi on silti sama: etukäteen sopimalla naulataan kiinni yhteistyön malli ja periaatteet.

Entä mikä voisi olla opettajan ja vanhempien vastine työelämässä? Siis niiden rajoittavien toimijoiden, jotka ohjaavat oppilaita yksilölliseen toimintaan vailla yhteistyötä. Työntekijä- ja tiimitasolla tällaista regulointia on onneksi päivä päivältä vähemmän. Matriisiorganisaatiot ja projektimainen työ paitsi kannustaa, suorastaan pakottaa yhteistyöhön uusien ihmisten kanssa.

Yritystasolla ilmenee sekä rajoittamista, että kannustamista yhteistyöhön. Tekesin tapaiset tutkimus- ja kehitystyötä tukevat toimijat edellyttävät usein yrityskonsortioita. Näissä yhteishankkeissa eri alojen yritykset ja jopa kilpailijat pakotetaan saman pöydän ääreen, jotta tutkimusrahoitusta heruisi.

Yhteistyön rajoittaminen yritystasolla on pääasiassa sisäsyntyistä. Mitä bisneskriittisemmästä asiasta on kysymys, sitä nihkeämmin yritykset luonnollisesti ovat sitä muille jakamassa. Muuten kilpailuetu tai vaikkapa yritysbrändi on vaarassa. Ulkopuolelta rajoittamista tulee ehkä räikeimmin monopoli- ja kartellikysymysten muodossa.

Liike-elämän ja politiikankin toiminta perustuu yhteistyöhön ja sopimuksiin. Tähän valmentaminen ja kouluttaminen kannattaisi aloittaa mahdollisimman varhain.