Sormenjälkiä, leivän muruja ja vauvan kuolaa

Työni puolesta saan matkustaa paljon puhujana ja kouluttajana. Olen onnekkaassa asemassa siinä, että saan valita (ainakin toistaiseksi) omaan työhöni tarvitsemani työkalut. Puoli vuotta sitten onnistuin hankkimaan itselleni tarpeellisen iPadin, jonka avulla kokouksista, koulutuksista ja seminaareista on tullut entistä antoisampia. Muistiinpanot, taustakanavien seuraaminen, Twitter- ja Facebook-päivitykset hoituvat helposti. Luulen olevani tehokas “multitasker”, joka hetken kuluttua huomaa seminaariesityksen menneen suurelta osaltaan ohi. Keskustelimme eilen puolisoni, joka samalla on myös kollegani, kanssa ankkureista. Ankkureilla tarkoitan kiintopisteitä, punchlineja eräänlaisia muistijälkiä, joita hyvän puhujan tulee entistä paremmin pystyä tarjoamaan yleisölleen, yleisössä mobiililaitteilla meneillään olevan rumban läpi.  Ankkurit nousevat parhaimmillaan sisällöstä, mutta puhujan persoona ja esiintymistaito korostuvat tulevaisuudessa entisestään.

Omat esitykseni näytän vielä kannettavani kautta, mutta heti oikean hetken tullen pakkaan sen laukkuuni lepäämään. Nostan laukustani mustan, samettisen lehdykän. Kannan sitä ylpeydellä parilla sormella keinuttaen. Kätellessä saatan livauttaa sen kainalooni hetkeksi. Laitteeni kainalossa saa minut näyttämään ajantasaiselta ja tehokkaalta, vaikka seisoisin kädet taskussa haaveillen.

Mobiliteetti on saanut uudet kasvot taulutietokoneiden tulemisen kautta. Aito kannettavuus, joustavuus, kosketeltavuus ja pitkä akun kesto mahdollistavat aivan uusia lähestymistapoja opetukseen ja oppimiseen teknologian avulla. Tähän asti koulutusorganisaatioissa kirjojen ja monisteiden ulkopuolella olevan tiedon äärelle pääsy tai teknologian hyödyntäminen on vaatinut etukäteissuunnittelua ja tilan sekä ajan varaamista toiminnalle. Parhaimmillaan atk-tilat ovat aina varattuja ja pahimmillaan kukaan ei ole käyttänyt niitä eri syistä johtuen. Laitekannan ylläpito on saattanut olla heikkoa ja toimintavarmuus huonoa. Edellä mainitut syyt ovat johtaneet jopa tieto- ja viestintäteknologian hylkäämiseen kokonaan, opettajan päätöksellä. Ensi lukuvuonna tulen olemaan mukana useissa mobiilioppimiseen liittyvissä piloteissa, joissa aidosti viedään uutta teknologiaa oppimiseen sen luontevana osana. Teknologia mahdollistaa uusien toimintamallien- ja menetelmien hyödyntämisen oppilaitosten arjessa. Näistä mm. ammatillisessa koulutuksessa on jo hyviä esimerkkejä saatu. Ovien avaaminen ympäröivään luontoon ja globaaleihin vertaisiin on nyt jos koskaan mahdollista. Lasten ja nuorten toimintaympäristö saa uudet mittasuhteet ja sisällöt. Ohjaajaa tarvitaan oppimisprosessin suunnitelussa ja tukemisessa entistä enemmän. Itse näen tarkoituksenmukaisessa teknologian hyödyntämisessä keskeisenä seikkana opettajan puheen vähenemisen ja oppijoiden keskinäisen keskustelun lisääntymisen. Tuleva vuosi näyttää mihin taulutietokoneet taipuvat oppimisen monimutkaisessa maailmassa.

Kovassa käytössä ollut iPadini suojakotelo on alkanut näyttää samalta kuin isäntänsä, hieman nuutuneelta ja rähjäiseltä. Molemmat meistä ovat saaneet osansa sekä lapsiperheen arjesta että maantien pölystä. Elämää nähnyt iPad kulkee kotona perheenjäseneltä toiselle. Kun yhdeksänvuotias esikoiseni tanssahtelee jo Wiin tahdissa, niin tiivistyy kolmivuotiaan, keskimmäiseni, katse iPadin näytölle: milloin englannintunnille ja milloin rallin kuumiin kurveihin. Kun lapset ovat menneet nukkumaan, pyyhin iPadin näytön sormenjäljistä, leivän muruista ja vauvan kuolasta.