Rakastetaan lajia

En aio pahoitella, että vielä jaksan nostaa Suomen maailmanmestaruuden esille. Jäät ovat useimmista halleista jo sulaneet ja viimeisetkin varmaan tällä kuluvalla helleviikolla. Kisat nostattivat mieleeni ajatuksen ”opettajien joukkueesta.” Ajatus kuulostaa ensi alkuun mahdottomalta ja turhaltakin. Eihän opetusalaa voi verrata joukkueurheiluun, vai voiko? Olemmehan Pisa-tutkimuksissa vielä tänä vuonna OECD-maiden huippua, siinä missä maailmanmestareita jääkiekossakin. Kokeillaan.

Lajia pelataan kaukalossa (koulussa). Maaliin (oppija) yritetään saada kiekkoja (oppimissisältöjä). Kuvitellaan, että opettajien joukkue koostuu neljästä kentällisestä. Ykkös- ja kakkoskenttä vastaavat pääasiassa koulun kehittämisestä osallistuen aktiivisesti koulutuksiin ja kehittämishankkeisiin.

Ykköskentän erottaa kakkosesta siitä, että sen jäsenet toimivat johtotiimissä tai työryhmien vetäjinä. Kahden ensimmäisen opekentällisen luokista löytyy älytaulua, dokumenttikameraa, dataprojektoria ja tietokoneita.

Opettajien kolmoskenttä tekee sitä paljon puhuttua “perustyötä” ja toimivat usein työyhteisön selkärankana. Ovat aina paikalla aamusta iltapäivään. Heihin voi luottaa, sillä he istuvat tunnollisesti välitunnit pukukopissa kahvilla ja ovat näin saavutettavissa. Heille esitettyihin kysymyksiin tai ideoihin he ovat vastanneet aina samalla tavalla. Myrskyt ja muutoksen tuulet eivät pääse tähän opettajuuden peruskallioon vaikuttamaan. Kynäpaperioppikirjavihko-työkalu on ahkerassa käytössä ja näistä pelivälineistä kolmoskenttä ei luovu.

Neloskentällisen tavoite on pelata nollanollaa. Omaan päähän ei saa mennä kiekkoja ja jos itse onnistuu tekemään pussin, niin hyvä. Täytä vain oma ruutusi. Tarjoa peliaikaa ykkös- ja kakkoskentän kehittämistyölle ja palavereille. Kenttä koostuu usein epäpätevistä pelaajista, jotka eivät saa palkkaa kesäajalta ja muutamista enemmän peliä nähneistä veteraaneista, jotka ovat aiemmin pelanneet ykkös- ja kakkoskentässä ja lopulta tippuneet kolmannesta pelaavasta kentästä jarruksi. Tämä kentällinen saattaa näyttää Petteri Nokelaiselta putkiterillä, puumailalla ja sanomalehdillä topattuna MM-finaalissa. Kyseisillä varusteilla ei maalinteko nykyaikana yksinkertaisesti voi onnistua. Perusajatus pelistä on heilläkin hallussaan, mutta peli muuttuu ja siinä muutoksessa ei ole pysytty mukana. Tuoreilta tulokkailta taas puuttuu kokemusta lajista. He rakastavat sitä miltä jää ja kaukalo tuoksuvat. He yrittävät innokkaasti vakiinnuttaa paikkansa pelaavassa kokoonpanossa niin palkanmaksun, kuin oman nimellä varustetun pukukoppipaikkansa vuoksi.

Joukkueen valmentajalta vaaditaan paljon. Erilaisten pelaajapersoonallisuuksien tukeminen, rohkaiseminen ja hillitseminen yhteisen edun, päämäärään pääsyksi vaatii ihmistuntemusta, lajituntemusta, luovuutta ja herkkyyttä muuttaa pelin suuntaa tarvittaessa. Omasta pelaajaurasta on varmasti hyötyä. Tärkeintä on luoda taloudelliset, toiminnalliset, henkiset ja tasa-arvoiset puitteet koko joukkueen toiminnalle. Viime aikoina liitto on aktiivisesti kouluttanut valmentajia lajin muutoksen ja uuden johtajuuden teemoista. Pelikirjaan on vuosien varrella kasaantunut mitä erilaisimpia hyökkäys- ja puolustuskuvioita odottamaan seuraavaa kautta ja joukkuetta. Opettajien joukkueen valmentaja joutuu toimimaan diplomaattisesti sidosryhmien kanssa, antamaan haastatteluja lehtiin ja vastaamaan työstään esimiehilleen ja suurelle yleisölle. Vuorovaikutustaidot ovat korostuneet valmennuksessa sitten 70-luvun autoritäärisen johtamistyylin, pelaajille huutamisen sijaan. Tuohon aikaan Neuvostoliitto muuten vielä menestyi jääkiekossa, ollen jopa ylivoimainen valmennuskeskustensa ja tiukan kurin ansiosta. Peli on muuttunut sitten niiden aikojen.

Kaukalon päätyovet avattiin kesäkuun alussa. Pelaajat ottavat perinteisesti ilon irti alkaneesta lomasta. Kauden päättymisen hehkutus, kumma kyllä, alkaa joillain jo paria kuukautta ennen päätyovien avaamista. Itsekin aikoinaan näin olen toiminut. Valmentajat vielä pohtivat mennyttä kautta ja suunnittelevat tulevaa. Joistain kaukaloista maalit kannettiin itkuisten halausten jälkeen puolipakolla laitumille, osa kolisteli poispääsyä jo aiemmin.

Siispä kesäharjoittelukausi on juuri alkanut. Useimmat joukkueenjäsenet viettävät sen rentoutuen ja akkuja ladaten tulevaan kauteen. Ollaan perheen kanssa, sukuloidaan, matkustetaan,”rillataan” ja uidaan. Se, mikä opettajien joukkueen erottaa keskeisesti kiekkoilijoista on todellisen kesäharjoittelun määrä. Opettajat viettävät sen täydellisen levon merkeissä, lukuunottamatta neloskentän nuoria pelaajia, jotka joutuvat vaihtamaan lajia kesän ajaksi pelaten pesäpalloa, jalkapalloa ja toimimaan uimavalvojina toimentulonsa eteen.

Kiekkoilijat vetävät itsenäisesti ja koko joukkueen kanssa itikkalenkkiä ja hikipunttia suuren osan kesäajasta. Seuraavaan kauteen tulee olla valmis ja hyvässä kunnossa, mahtuakseen joukkueeseen. Opettajien joukkueen jäsenet sen sijaan treenaavat varsinaisen kauden aikana Vesopäivissä ja täydennyskoulutuksessa. Työajan puitteissa tietenkin. On olemassa pieni ryhmä pelaajia, jotka kehittävät itseään omalla ajallaan, itsenäisesti, vapaaehtoisesti, työpäivän jälkeen. He seuraavat ajankohtaisia sisältöjä verkossa ja osallistuvat alan foorumeihin ja keskusteluun sosiaalisessa mediassa.

Erottava asia kiekkoammattilaisen ja opettajan välillä on kollegan suhtautuminen omatoimiseen harjoitteluun, ammattitaitonsa kehittämiseen. Kiekkoilijan saapuessa hyvässä kunnossa, terveellä itseluottamuksella pukukoppiin häntä kunnioitetaan ja koko joukkue on tyytyväinen joukkueen jäsenten ollessa treenattuja ja valmiita kauteen. Opettajanhuoneessa vastaavasti omaehtoinen harjoittelu, “opettajuuden ilmaveivin” tavoittelu saa aikaan muissa joukkueen jäsenissä monesti silmien pyörittelyä ja äänettömiä “on se hullu”-ajatuksia.

Varsinaisessa opettamisen pelissä ei onneksi ole tuomareita. Vahingoittavia taklauksia ja korkeita mailoja olisikin prosessissa vaikea arvioida kun pelivarusteet, maalit ja kaukalokin ovat jokaisen pelaajan ja joukkueen kohdalla erilaisia. Opetussuunnitelma on se iso kanisterillinen tavoite- tai sisältökiekkoja, joiden laukominen maaliin on suuri haaste. Laukaisu- ja harhautustekniikoita on opettajan taidoista, kokemuksesta ja luovuudesta riippuen lukuisia.

Puolustajaopettajat usein päätyvät paikassa kuin paikassa laukomaan lämärin. Osa näistä pommeista pamahtelee kaukalon päätylaitaan tai lentävät joko pleksien kautta tai suoraan kaukalon ulkopuolelle, hipaisematta edes maalin rautoja. Liukkaammat ja ovelammat hyökkääjät, varsinkin ykkös- ja kakkosketjussa käyttävät eri tilanteissa eri ratkaisumalleja. Hämäävää on myös se, että maalit näyttävät kooltaan olevan suhteellisen samanlaisia. Maalia vartioi kuitenkin kodin ja ystävien vaikutus, asenteet, harrastukset, mielenkiinnon kohteet, kaikki se perintö ja kokemus, joka maaliin on kertynyt ennen sen laittamista paikoilleen piikkien varaan, sille porattuihin reikiin.

Taitava ja luova pelaaja osaa ohittaa tai parhaimmillaan hyödyntää edellä mainitut tosiasiat ja saa kiekon reppuun suhteellisen hyvällä prosentilla. Sanotaan, että taitavimmat eivät edes huomaa aina maalivahtia vaan keskittyvät maalissa ammottaviin aukkoihin, jotka suorastaan kaipaavat kiekkoa. Ymmärrys maalivahdin olemassaolosta on iskostunut takaraivoon, mutta se ei ole aina osuman kannalta ratkaisevaa. Joskus maalin edessä on liian paljon ruuhkaa pelaajien ja maalivahdin välillä. Maali saattaa siirtyä paikoiltaan. Tällöin koulutetut huoltojoukot tulevat erityisopetus- ja tukilapioineen ja porineen paikalle ja asettavat nopeasti maalin takaisin uomiinsa.

Tiedetään, että maaleihin mahtuu hurjan paljon kiekkoja. Ne myös kummasti tyhjentyvät ajoittain tietyistä kiekoista, mutta kokemus siitä, että tuonne ylämummoon se kiekko silloin napsahti on olemassa. Maalit ovat raskaita siirtää, sekin tiedetään. Harva pelaaja tekee sitä mielellään. Kuitenkin maaleja pitäsi voida sijoittaa ajoittain kaukalon ulkopuolellekin ottamaan kiekkoja verkkoonsa.  Pihapeleissä ja kaukalon ulkopuolella tiedetään tapahtuvan paljon olennaista. Tulevaisuudessa maalit sijoitetaan mitä erilaisimmille peliareenoille tuottamaan onnistumisen elämyksiä, voittoa asiakkailleen ja yrityksilleen, ylipäätään menestymään uudessa sijoituksessaan.

Ammattimaisuus, ammattilaisuus ja omassa joukkueessa viihtyminen nousee aidosta palosta, intohimosta omaa tekemistä kohtaan. Joukkueen jäsenten keskinäinen arvostus, tukeminen ja pyyteetön kunnioitus huumorilla höystettynä saavat aikaan menestyksekkään joukkueen.

Luvataan, että ensi kaudella yksilöiden osaamistasojen eroista huolimatta ketään ei nosteta jalustalle vaan puhalletaan yhteiseen hiileen, yhteistä päämäärää, voittoa kohti. Annetaan pelikavereille namusyöttöjä ja naatitaan. Nautitaan myös oman opettajanhuoneen kapteenin tekemästä rankkarimaalista, kunnioitetaan valmentajaa, tehdään hienoja ja myös räkämaaleja. Pidetään kaukalo hyvässä kunnossa. Tunnustetaan myös, että peli itsessään ja pelivälineet muuttuvat koko ajan ja meidän pelaajina tulee muuttua sen mukana. Kerätään katsomot täyteen ja pidetään myös huolta kaikkein tärkeimmistä, maaleista. Ilman niitä ei ole peliä, paikkaa johon tavoitekiekon iskeä. Kukaan ei halua, että pelaamisesta tulee turhaa kaukalon seinään lätkimistä. Rakastetaan lajia!