14
helmikuu 2012
1Paluu tulevaisuuteen
Suomi on koulutuksen kärkimaa, sen tiedämme kaikki. Olkaamme siihen tyytyväisiä, mutta ei kuitenkaan liian tyytyväisiä. Miksi näin?
Palataan ajassa pari askelta taaksepäin. Suomi patsasteli tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön kärkimaana vielä kymmenisen vuotta sitten. Valtio rahoitti yhdessä koulutuksen järjestäjien kanssa sekä kehittämistyötä että laitehankintoja kouluille.
Edelläkävijäkouluissa tilanne näytti erittäin hyvältä ja innostuneita opettajia riitti. Tulokset eivät kuitenkaan hyvistä yrityksistä huolimatta levinneet kaikkiin kouluihin. Koulujen väliset erot ovat tässä aihepiirissä edelleen erittäin suuria.
Elämme tilanteessa, jossa osassa kouluista jokaisella oppilaalla on käytössään tietokone tarvittaessa, osassa kouluissa yhtä konetta käyttämässä on yli neljäkymmentä(!) oppilasta.
Jos jälkimmäinen tilanne siirrettäisiin omaan työpaikkaani, se tarkoittaisi vajaata kymmentä tietokonetta koko organisaation käytössä. Taitaisi tämäkin blogi jäädä kirjoittamatta siinä tilanteessa.
Tällä hetkellä Suomi on tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytössä OECD-maiden keskitasolla ja Pohjoismaista viimeinen. Onko meillä siis takanamme loistava tulevaisuus?
Ajatellaanpa positiivisesti ja otetaan tämä haasteena, jonka ratkaisemalla katsomme tulevaisuuteen entistä ehompina. Meillä on siihen kaikki edellytykset, kunhan vain käärimme hihat ja ryhdymme tuumasta toimeen.
Emme saa tuudittautua omahyväisesti siihen tunteeseen, että koska olemme vuodesta toiseen kansainvälisten oppimistulosmittausten kärjessä, mitään ei tarvitse muuttaa. Ne tekijät, jotka ovat vieneet meidät kärkeen kansainvälisissä mittauksissa viimeisten kymmenen vuoden ajan, eivät ole samoja jotka pitävät meidät kärjessä seuraavat kymmenen vuotta.
Koulu on syrjäytymässä oppilaiden elämästä. Tieto- ja viestintätekniikka kaikkine mahdollisuuksineen on jokapäiväinen, melkein jokahetkinenkin osa lasten ja nuorten elämää, mutta vain vapaa-aikana ja viihdekäytössä. Viihdekäyttö ei kuitenkaan riitä, tarvitaan myös tietotyöläisen taitoja, jotka välillä ovat myös rutiiniluonteisia. Tuskin kukaan jaksaa innostua palavasti tekstikäsittelyn tai taulukkolaskennan ihmeiden harjoittelusta, mutta niistäkin asioista jokaisen täytyy osata ainakin perusteet. Harva nuori opiskelee näitä taitoja kotona omaehtoisesti.
Jotta säilyisimme tasa-arvoisen oppimisen mallimaana jatkossakin, nämä taidot on opittava koulussa ja varmistettava siten, että jokainen saa jatko-opintojen ja työelämän edellyttämät perusvalmiudet myös tieto- ja viestintätekniikassa. Digitaalisen luku- ja kirjoitustaidon oppimista voidaan pitää nykyään lähes yhtä tärkeänä taitona kuin perinteistä luku- ja kirjoitustaitoa. Sähköinen asiointi tuo tietotekniikan perushallinnan välttämättömäksi kaikille. Lähes kaikissa ammateissa tarvitaan ainakin jonkin verran tietoteknistä osaamista jatkossa. Viime aikojen Japani-uutisoinnin aikana olemme havainneet, kuinka suuri merkitys sosiaalisen median välineiden tuntemuksella on ollut välitettäessä tietoa koti-Suomeen maailmalta. Onneksi valtaosa nuorista hallitsee sen puolen tieto- ja viestintätekniikan käytöstä hyvin.
Tieto- ja viestintätekniikka, kotoisasti tvt, on oppimisympäristö itsessään, mutta se myös yhdistää muita oppimisympäristöjä. Sen avulla oppilas saa koko maailman ulottuvilleen. Jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus oppia ohjatusti ja turvallisesti löytämään tämä maailma ja hyödyntämään sen mahdollisuuksia.
Kansallisen suunnitelman toteuttaminen tarvitsee paitsi rahaa myös vahvaa valtion ja paikallisen hallinnon, yritysten, rehtorien, opettajien ja vanhempien sitoutumista suunnitelman yhdessä toteuttamiseksi.
Kaisan ajatus siitä, että koulu on kovaa vauhtia syrjäytymässä nuorten elämästä – näkyy päivittäin koulumaailmassa. Ennen ehkä ihmeteltiin ja ihasteltiinkin lasten ja nuorten näppäryyttä toimia “nettimaailmassa”. Koulun arjessa näkee kuitenkin aika usein sen, että pelkkä vempainten hallinta ei takaa lainkaan sitä, että nuoret “diginatiivit” osaisivat itsellisesti arvioida tai hyödyntää esim. erilaisia sisältöjä. Tässä kouluilla ja kodeilla on melkoinen työsarka edessään!
Samoilla linjoilla Kaisan kanssa!
Jos koulu ei pysy mukana kehityksessä, on tulevaisuuden koulu muualla kuin koulussa.
Muutama vuosi sitten Helsingin Sanomissa todettiin: ”Verkkoyhteisöjen ulkopuolelle jättäytyminen vastaa nykyisin lähes sosiaalista itsemurhaa”. Samaa ajatusta voi soveltaa myös sellaiseen kouluun, joka ei ryhdy tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämiseen. Pian joku muu taho, esimerkiksi yksityinen firma, hoitaa koulutuksen.
Koulun toiminta on kuitenkin edelleen erittäin yksilökeskeistä, vaikka oppiminen on perusluonteeltaan yhteisöllistä: suurin osa oppimisesta tapahtuu koulun ulkopuolella.
Lukioissa pitää ottaa käyttöön ne yhteisöt ja tavat, joissa nuoret ovat ja joiden avulla he oppivat. Vaikka nuoret ovat ahkeria sosiaalisen median käyttäjiä, he eivät välttämättä osaa käyttää sitä oikein. Koulun tehtävä olisi opettaa heitä siihen. Tieto- ja viestintätekniikka mahdollistaa uudenlaisia työtapoja ja oppimisympäristöjä, mutta ne kelpaavat aika huonosti kouluille.
Meillähän ei ole koulunkäyntipakkoa, joten esimerkiksi lukiossa voitaisiin käydä vain kolmena tai neljänä päivänä viikossa ja pyhittää loput päivät esimerkiksi itsenäiseen työskentelyyn, verkko-opiskeluun, ryhmätöihin, projektitöihin ja lukupiireihin.
Minua kiehtoo erityisesti oppikirjan rooli. Opiskelijat voivat itsekin opetussuunnitelman puitteissa ”valmistaa kurs-sin”, jolloin opettajalla on ohjaajan ja oppimateriaalin valitsijan rooli. Näin menetellen joillakin kursseilla ei oppikirjaa tarvittaisikaan. Tieto- ja viestintätekniikan kehitys voi muuttaa radikaalisti pedagogisia työskentelytapoja, jos niin halutaan.
Eilisessä Lasten ja nuorten kunta -seminaarissa pohdittiin koulun merkitystä erityisesti kansalaisuuden rakentajana ja siitä, millaisia mahdollisuuksia lapsilla on tosiasiassa toimia aktiivisena, osallistuvana ja demokrattisena kansalaisena. Koulu kuitenkin voi mahdollistaa esim. lasten osallisuuden vaikkapa yhdyskuntasuunnittelussa tms.
Viisaita ajatuksia! Nyt pitäisi vielä saada Ylioppilastutkintolautakunta katsomaan tätä asiaa oikeasta suunnasta. Tahdoimmepa tai emme, ylioppilaskirjoitukset käytännössä ohjaavat pitkälti opettajien toimintaa lukioissa. Jos kirjoitusten sähköistäminen lähtee liikkeelle tyyliin “tietokone kirjoituskoneena”, kuten viimeisimmästä Opettaja -lehdestä saimme lukea, mennään mielestäni metsään niin että rytisee. Jos halutaan muuttaa opettajien toimntatapoja kaikissa maan lukioissa on syytä miettiä aivan uusia tehtävätyyppejä kirjoituksiin. Sellaisia tehtäviä, joissa opiskelijat voivat aidosti käyttää tieto- ja viestintätekniikkaa siten, kun he sitä vapaa-aikanaankin ovat tottuneet käyttämään; todellista tiedon hakua, selailua, etsintää ja ongelmien ratkaisua verkon tarjoamien mahdollisuuksien avulla.Oppimisympäristöjen ja uudenlaisten työtapojen yleistyessä tutkinto voisi täysin muuttaa muotoaan ulkoaopitun tyhjentämisestä uuden oivaltamiseen ja luomiseen.
TVT on kotiutunut kouluihin opettamisen tasolla; teknisiä vermeitä riittää dokukameroista tykkeihin, älytauluista etäopetukseen. Taustalla oleva pedagogiikka polkee kuitenkin edelleen jälkijunassa, itse oppimisprosessiin ei em. härpäkkeillä ole vaikutusta. Oppijat suoriutuvat heille rakennetuista valmiista ja suljetuista oppimispoluista, usein yksilotasolla. Verkon mahdollistamia innovaatioita ei osata ottaa hyötykäyttöön. Ajatus pitää siirtää siihen, miten oppijat saadaan työskentelemään verkossa yhdessä. Oppimateriaali on sitä materiaalia, jota oppijat tuottavat ja jakavat opiskellessaan. Teknisellä puolella meidän pitää pyrkiä siihen, että saamme mobiilia, langatonta tekniikkaa oppijan käyttöön (tabletti?), mutta vielä tärkeämpää on se, miten tuota- tai mitä tahansa vermettä- käytämme nimenomaan aktiivisen ja omaehtoisen toiminnan edistämiseksi.