14
helmikuu 2012
1Menneisyyden ote
Museoiden ja muiden muistiorganisaatioiden tehtävä on säilyttää, edistää ja tulkita ihmiskunnan jättämää perintöä. Tietoa tarvitsevat luonnollisesti tutkijat, mutta aivan kuka tahansa meistä muistakin voi joko tarvita tietoa tai olla muuten vain kiinnostunut. Museot avaavat meille väylän tulevaisuuden ymmärtämiseen menneen kautta. Onnistuuko avaus?
Nuoret mieltävät usein museot pölyisiksi paikoiksi, jossa luokkaretkeläiset velvoitetaan käymään ennen huvipuistoon pääsyä.
Mitä tekemistä museoilla ylipäätään on älykkään työn kanssa?
Paljonkin.
Museothan toteuttavat tehtäväänsä älykkäällä tavalla nykyisiä ja tulevia älykkään työn tekijöitä – lapsia ja nuoria – varten. Halutessaan museot ja muut kulttuurilaitokset voivat olla oppimisympäristöjä parhaimmillaan ja kaikkien saavutettavissa.
Valtakunnallisesti merkittävä hanke Kansallinen digitaalinen kirjasto on kuvaannollisesti saavuttanut harjakorkeutensa. Kansallisen digitaalisen kirjaston (tuttavallisesti Kdk) tehtävänä on parantaa kirjastojen, arkistojen ja museoiden sähköisten aineistojen saatavuutta ja pitkäaikaissäilytystä. Säilytyksen lisäksi mukana on siis saatavuus. Painotetaan sitä. Ensimmäinen käyttöliittymä otetaan käyttöön huhtikuussa 2012 Turun kaupunginkirjastossa. Kdk:n toteutukselta on lupa odottaa paljon myös meidän kaikkien yhteisenä oppimisympäristönä.
Euroopassa on jo Europeana, joka tarjoaa maalauksia, musiikkia, elokuvia ja kirjoja eurooppalaisista gallerioista, kirjastoista, arkistoista ja museoista. Meidän kaikkien ulottuville. Atlantin toiselta puolelta löytyy esimerkiksi Smithsonian instituutti ja sen museoiden valtavat mahdollisuudet – myös meidän käytettävissämme verkon kautta.
Mahdollisuuksia siis on, mutta riittävätkö ne?
Lasten ja nuorten tapa oppia on hyvin erilainen kuin meillä vanhemmilla. Kokoelmien löydettävyyden ja saavutettavuuden lisäksi tarvitaan mahdollisuutta yhteisölliseen , luovaan toimintaan ja omaan tuottamiseen. Lähes jokaiseen museossa olevaan teokseen liittyy tarina. Tarinoiden kertominen verkossa sanoin ja kuvin, osana esineiden esittelyä, on tärkeää. Tarinat herättävät esineet elämään. Esimerkkinä voisi käyttää Tekniikan museossa olevaa taskuhiomakonetta. Nimensä perusteella voisi olettaa, että se mahtuu taskuun. Kuvakaan ei paljasta, että esine on valtavan iso laite, joka on saanutkin nimensä sisältämistään taskuista. Pelkän esinekuvan ja nimen tai edes käyttötarkoituksenkaan perusteella todellisuus ei verkossa avaudu. Tarvitaan tarina.
Lapset osaavat kertoa tarinoita, toteuttaa ja jakaa ne teknologiaa hyväksi käyttäen. Erinomaisena esimerkkinä Renkomäen koulun viidesluokkalaisten toteuttama rsa-animaatio.
Oman tuottamisen mahdollisuudet ja määrä lisääntyvät kouluissa jatkuvasti kaikissa oppiaineissa. Annettaisiinko lapsille mahdollisuus tuottaa ja jakaa tarinoita näkemästään ja kokemastaan myös museovierailuilla? Tehdään museovierailusta aktiivinen tapahtuma sekä paikan päällä että verkossa ennen ja jälkeen vierailun.
Aitojen tarinoiden merkitys kasvaa entisestään. Niitä tarvitaan kiinnostuksen herättäjinä ja tiedon jakajina. Entisinä aikoina tarinoita kerrottiin takkatulen äärelle.
Luotaisiinko yhdessä virtuaalinen takkatuli muistiorganisaatioiden kokoelmien herättämiseksi henkiin verkossa?
Nykynuorten ja meidän ikäisten oppiminen ei ole mitenkään erilaista. Molemmat oppivat esimerkin ja luovuuden kautta. Mutta nykynuorten ja meidän ikäisten koulussa oppiminen on kyllä erilaista. Nykyään ei pitäisi pakottaa ulkoa oppimiseen eikä ajattelun latistamiseen.
Luovuus on aina kummunnut samasta asiasta eli vanhojen asioiden ymmärtämisestä ja soveltamisesta uuteen käyttöön. Ja tähän museot ovat oiva tiedonlähde. Siellä näkee asioita joista ei ole kuullut eikä edes olettanut niiden olevan olemassa.
Ja tästä syystä minun on pakko sanoa, että tällä kerralla en ymmärtänyt kirjoituksen pointtia. Kirjoituksessa korostetaan sitä, että vierailu museossa on yhteisöllinen tapahtuma ja sen tekee tärkeäksi se, että luodaan materiaalia verkkoon. Näin ymmärsin kirjoituksen.
Enkä suinkaan niin, että museovierailusta tulee hyvin paljon mielenkiintoisempi kun asioista otetaan selvää ja pohditaan eri asioiden vaikutusta. Ja muistan nuoruudesta tuolta kolmen neljänkymmenen vuoden takaa omia museovierailujani, teknisissä laitoksissa (mm. Imatran voimala) käyntejä sekä vaikka retkiä lappiin. Ja aina opin reissuilla uutta ja vain siksi, että vanhempani näkivät vaivaa sen eteen, että asioita kerrotiin ja pohdittiin.
Mutta koska kyseessä on Älykäs työ- blogi, niin pakko kait on ymmärtää se, että virtuaalisen materiaalin luonti on tärkeää eikä suinkaan se, että annetaan lapsille mahdollisuus luoda asioita heidän omimmilla tuottamistavoilla. Eli sillei ihan luovasti :)
Eli nykyajan lapsille on luontevaa jakaa kokemuksia virtuaalisesti. Aivan kuin minun ikäkauden lapsille on luontevaa käyttää sahaa, vasaraa, puukkoa ja kirvestä. Höylistä yms. puhumattakaan. Mutta ei se siltikään rajaa sitä, ettenkö osaisi jakaa tietoa virtuaalisesti. Ja samasta syystä lapsien luovuutta ei saisi edes ajatuksen tasolla rajoittaa vain virtuaaliseen tekemiseen.
Kuhan pohdin, Kari…
P.S. Olipas negatiivinen vastaus.
Ihan lyhyesti vaan: saha, vasara, puukko ja kirves ja virtuaalinen jakaminen ja tekeminen eivät ole toisiaan poissulkevia tekemisen tapoja. Nämä voivat myös limittyä osaksi samaa prosessia monilla mielenkiintoisilla tavoilla. Yksinkertaisimmillaan vaikka niin, että ensin kaivetaan esiin em. työkalut, sitten kuvataan ja mahdollisesti muokataan. Juuri noin on tehty esim. tuossa postauksessa esimerkkinä olleessa Renksun rsa-videossa.
En sanonut että ovat poissulkevia, yritin vain sanoa että aina virtuaalista lähestymistapaa ei tarvita. Virtuaalimuseo tai some-päivitys ei aina ole sama asia kuin esim. Mona Lisan pienuuden ymmärtäminen tai Michelangelon Orjan näkeminen. Tai kurkien ihastelu pellolla.
Eli kritisoin tuota kohtaa, että tehdään museovierailusta aktiivinen tapahtuma verkossa :)
Tapoja keskustella tai työstää museokäyntiä ennen tai sen jälkeen on monia, ja koska koululaiset ovat aktiivisia verkon käyttäjiä, pitäisi edellytyksiä tehdä se verkossa parantaa. Eli mielestäni virtuaalinen lähestymistapa – tai ainakin mahdollisuus siihen – tarvitaan!
Koska olen läheisesti KDK:n ja vähän Europeanankin tekemisissä, niin luonnollisesti olen tätä mieltä… Mutta perustelen vielä: koska näidenkaltaiset palvelut tuovat käyttäjien nähtäville huomattavasti laajemman määrän aineistoa kuin näyttelyssä voi olla esillä, verkkopalvelut tarjoavat ihan oikeastikin uusia mahdollisuuksia käsitellä museoiden aineistoa, tuottaa niistä tulkintoja ja tarinoita sekä jakaa niitä edelleen.
KDKn asiakasliittymälle ja Europeanalle erilaiset oppilaitokset ovat osoittautuneet suunnaksi jossa on paljon mahdollisuuksia ja haluja yhteistyölle. Yksi (tekninen) esimerkki siitä mitä Europeanan kanssa on tehty: http://ebner.wordpress.com/2011/09/25/turning-europeana-into-a-source-for-educational-content/ – toivottavasti päästään lähiaikoina konkreettisemallekin tasolle!
Yritän pistää allaolevissa osoitteissa ihan käytäntöäkin, muutama esimerkki näin perjantain päätteeksi. Kotimaisia lähteitä, ulkomailtahan löytyy esimerkkejä niin, että menisi vaikka koko viikonloppu niitä hakiessa:
Ateneumin reittisivu
http://kokoelmat.fng.fi/wandora/w?lang=fi&action=gen&si=http://www.wandora.org/GUI/Reitit
Sopii vaikka kaikenikäisille, en minä ainakaan tiedä taiteesta noin paljoa.
Verkkonäyttely Arabian historiasta joko Design museon kautta tai Arabian kautta
http://arabia.kokoelma.fi/
Liittää aiheen meidän jokaisen arkimaailmaan.
Jyväskylässä Suomen käsityön museo verkkonäyttelyitä
http://www.craftmuseum.fi/verkkonayttelyt.htm
Visuaalisesti kivoja, viihtyy ja oppii.
Suomen valokuvataiteen museosta voi kysyä ammattilaisilta kysymyksiä verkossa
http://www.kysymuseolta.fi/valokuvataiteenmuseo/
Mitä ne oikein siellä museossa tekee, kun ne on maanantaisin kiinni? Täältä löytyy vastauksia vaikka tähän.
Samainen museo facebookissa ja näitä on jo paljon Suomessa
http://www.facebook.com/pages/Suomen-valokuvataiteen-museo/151876254837132?ref=ts
Eikö tällä mennä jo niin lähelle ihmistä kuin nykytekniikalla pääsee.
En löytänyt niitä parhaita paloja Kaisan viittaammiin omien tarinoiden luontiin, mutta kun inspis iskee, pistän vinkkejä niistäkin.Että tästä vaan museossa käymään omalta koneelta. Mutta tasapuolisesti reaalikäyntejäkin, kuten Kari kirjoittaa, joo ei miltään näytöltä voi kuvitella kuinka pieni Mona Lisa on. Ja Kaisan taskuhiomakone-esimerkki pistää suun hymyyn. Kannattaa suoraan sanoen mennä paikan päälle Tekniikan museoon ja miettiä ongelmanratkaisutehtävänä, miten sen taskuhiomakoneen voisi pistää taskuun. Siihen tarvitaan jo melkoisia matemaattisia taitojakin, joten aineiden intergrointikin siinä menee samalla.
Lapset ja nuoret ovat hyvin rutinoituneita ja kokeneita verkon virtuaalimaailmojen käyttäjiä. Siinä ei kai enää kovin paljoa ole mitään “ihmeellistä” ja uutta koululaisillekaan. Joskus tuntuu, että aikuiset edelleen näin kuvittelevat ja että ollakseen kiinnostava nuorten kohderyhmässä, pitää olla virtuaalisesti aktiivinen jne. Mutta nuoret ovat jo edenneet kai enimmäkseen siihen pisteeseen, että verkko ja virtuaalisuus on niin arkinen tekemisen, jakamisen ja kokemisen muoto, että siksi on hyvä huomioida tämä myös meidän museoiden kulttuuripalveluiden saralla.
Enemmän kuin itse asiaan (virtuaalisuus vai oikea, esim.) haluaisin ohjata huomiota siihen miten siellä virtuaalimaailmassa ollaan ja tehdään. En ole asiantuntija (tässäkään), mutta jonkinlainen käsitys minulla on siitä, että aika harvat tietoisesti tehdyt ja suunnitellut virtuaaliset tai some-palvelut nuorille otetaan vastaan hyvin. Sen sijaan nuoret kyllä ottavat käyttöönsä itse hyväksi kokemiaan ja havaitsemiaan asioita, jotka eivät välttämättä ole kuitenkaan heille tehtyjä. Eikä siinä mitään, toimiihan tämä juttu silleenkin. Mutta minua kiinnostaa, että miksi (me) aikuiset liian usein epäonnistumme luomaan kiinnostavia juttuja. Luulen kyllä, että enemmän on kyse tavoista kommunikoida. Ja tämän ulotan kyllä ihan koskemaan käyttöliittymäsuunnittelua ja sen sellaisia asioita. Näissä olisi vielä paljon opittavaa. Samoin siitä miten hyödyntää jotain perusideaa, mutta räätälöidä sitä eri ikäryhmille. Pienemmät lapset eivät ymmärrä esimerkiksi kovin käsitteellistä tekstiä ja siksi museoiden saataville tuoma tieto ei välttämättä löydä vastaanottajaa. Toisaalta lapsellisuuskaan ei ole hyvä, käyttäjä ärtyy kyllä kovin pian.
Mielestäni minä ja mieheni ollaan kohtalaisen sivistyneitä tietoteknisesti jne., mutta kyllä tuntui omituiselta soittaa 10-vuotiaalle sukulaispojalle, että mites tästä PS3:sta saadaan BlueRay-elokuvaan tekstitys näkyviin. Vastaus puhelin”lankoja” pitkin tuli kuin apteekin hyllyltä…