Lahja

Joulukuun alussa olin töissä isossa lehtitalossa. Työsopimukseni oli loppumassa, ja minulle oli tarjottu uutta määräaikaista sopimusta. Marssin talon yläkerroksiin pomoni huoneeseen ja kieltäydyin: vakituinen sopimus tai lähden. Sain lähteä, mikä ei tietysti ole yllätys firmassa, jossa on yt-neuvottelut meneillään.

En ollut surullinen. Halusinhan oikeasti keskittyä toteuttamaan monivuotista haavettani ja aloittaa työt personal trainerina. Vihdoinkin, 33-vuotiaana, olin valmis uskaltamaan.

Viikkoa myöhemmin istuin vessassa positiivinen raskaustesti kädessäni. Tunnetta on mahdoton kuvailla. Siinä oli onnea, kauhua, epäuskoa ja onnistumisen riemua. Kun uutinen uppoutui ymmärrykseeni kunnolla, ja todella tajusin sinisen ristinmerkin tikunpäässä tarkoittavan vauvaa, tajusin myös että edessäni saattaa häämöttää äitiysvapaa. Hitsit. Olin juuri irtosanoutunut töistä.

Aloin miettiä, millä rahalla elän. Työsuhteeni loputtua, oksentelun lomassa, olen luonut uraa free-toimittajana ja personal trainerina vaihtelevalla menestyksellä. Minun on ollut pakko hyväksyä se tosiseikka, että jos – ja toivottavasti kun – raskauteni etenee loppuun asti, minusta tulee hyvin, hyvin köyhä äiti.

Yllättäen olen huomannut, että köyhyyden hyväksyminen on vapauttanut minussa paljon energiaa.

Ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen uskallan höllätä työtahtia. Vähätuloisessa perheessä kasvaneena minulle on ollut iso saavutus tienata omalla työlläni keskiluokkaisia tuloja. Pitkään roikuin niiden tuomissa kulutus- ja elämäntapapaineissa: söin trendiravintoloissa ja shoppasin vaatteeni ulkomailta.

Nyt kuljen samoissa farkuissa kaksi viikkoa – osittain tietysti siksi, että ne ovat ainoat ylleni mahtuvat farkut.

En väitä, että pakon edessä tapahtuva downshiftaamiseni ajaisi minut kohti syvempiä arvoja tai että trendiravintoloissa olisi jotain väärää. Päinvastoin, haaveilen illallisesta Murussa.

Edessäni oleva köyhyyden vaihtoehdottomuus on kuitenkin poistanut pelkoni köyhtymistä kohtaan. Uskon, että tuo samainen pelko pitää montaa ihmistä jumissa työpaikoilla ja aloilla, jotka tekevät heidän arjestaan selviytymistä elämisen sijaan. Väitän myös, että pelko köyhtymisestä on rikastumisen halua suurempi motivaattori paiskoa pitkää, epätyydyttävää päivää.

Tuota pelkoa ei kannata väheksyä. Sen voittaminen tuskin onnistuu kannustavien iskulauseiden tai elämäntaito-oppaiden avulla. Minä tarvitsin konkreettisen uuden elämän kasvamaan sisälleni.