15.05.2012 | Kaisa Vähähyyppä
0Elämää tietoyhteiskunnassa
Älykäs työ- mitähän se oikeastaan on? Onko kyse siitä, että työ on älykästä vai siitä että työ tehdään älykkäällä tavalla. Vai peräti siitä, että työn tekijä on älykäs? Olipa niin tai näin, mitä sitten onkaan älytön työ?
Joudun ja saan omassa työssäni käyttää perustyövälineohjelmia aika tavalla. Tekstiä syntyy tekstinkäsittelyohjelman avulla, esityksiä esitysgrafiikkaohjelmalla ja laskenta sujuu mukavasti taulukkolaskentaohjelmalla. Tämähän on aivan tuttua. Ohjelmien käyttö ja niiden laajat mahdollisuudet eivät toki tee niillä tehtyä tuotosta yhtään sen paremmaksi kuin aikanaan sulkakynällä kirjoitetut tekstit tai kalvottomat luennot.
Kukaan tuskin kiistää kuitenkaan sitä, että nämä ohjelmat useimmiten helpottavat työskentelyämme. Mitä olikaan ennen taulukkolaskentaa? Harva tuskin muistaa enää niitä muinaisia aikoja. Kirjoittaminen on joustavaa ja mukavaa, kun voimme prosessikirjoituksen tapaan kirjoitella luonnosta ja muokata siitä pala palalta. Esitykset syntyvät käden käänteessä, joskus jopa sisällön kustannuksella; onhan niin mukava laittaa esitykseen mukaan erilaisia tehosteita.
Nyt meillä on siis kaikki mahdollisuudet tuottaa, muokata ja käsitellä tietoa ja luoda uutta. Kaikki nuorethan osaavat näiden välineiden käytön, diginatiiveja kun ovat, vai osaavatko? Elämmekö tältä osin Ruususen unta? Tuskin kukaan vanhempi vakavissaan uskoo lapsensa opettelevan iltaisin taulukkolaskennan ihmeitä, vaikka lapsi tietokoneen äärellä aikaansa viettäisikin. Erittäin suurella todennäköisyydellä tietokoneella vietetty aika kuluu verkossa keskusteluihin ja pelaamiseen. Niistäkin oppii, mutta missä välissä nämä samat nuoret oppisivat käyttämään tehokkaasti työvälineohjelmia joita valtaosa heistä kuitenkin tarvitsee jatko-opinnoissa tai viimeistään työelämässä. Tuskin näiden ohjelmien tarve kokonaan tulee poistumaan ainakaan kovin nopeasti.
Pari vuotta sitten julkistettiin mielenkiintoinen selvitys korkeakouluopiskelijoiden tietoyhteiskuntataidoista. Tulokset ovat kovin karua luettavaa, perusasioiden hallinnassa havaittiin isoja puutteita. Tehtävät eivät kuitenkaan olleet kovin vaativan tuntuisia näin työelämässä mukana olleelle: tekstin sisennys, sivunnumerointi, tiedoston tallentaminen oikeaan paikkaan annetulla nimellä jne. eli hyvin jokapäiväisiä asioita. Nämä nuoret olivat jo opinnoissaan pitkällä, mutta yli puolella heistäkin oli vaikeuksia jopa tiedoston tallennuksen onnistumisessa. Verkkokeskusteluissa opettajat kertovat tilanteen olevan edelleen samantyyppinen.
Nuoret ovat fiksuja, luovia ja oma-aloitteisia ja ovat kuin kotonaan tietoteknisten laitteiden parissa. Jokaiselle on tuttua tilanne, jossa perheen nuori opastaa vanhempiaan älykännykän käytössä tai ohjelmoi digiboksia vilkaisemattakaan käyttöohjetta. Internetin myötä meidän kaikkien maailma on pienentynyt. Nuorille on itsestään selvää olla reaaliaikaisesti yhteydessä kavereihin eri puolilla maailmaa, he osaavat hakea tietoa ja oppivat vieraita kieliä.
Missä vaiheessa nuoret oppivat ne ehkä hiukan vähemmän kiinnostavat asiat kuten perustyövälineohjelmien käyttötaidot – tai ainakin perusteet niistä? Näitä taitoja he tarvitsevat joka tapauksessa jossain vaiheessa elämäänsä. Tietotekniikka tulee jossain vaiheessa ylioppilaskirjoituksiinkin, hyvistä käyttötaidoista on silloin kysyntää. Ajatukset tulisi viimeistään silloin pystyä keskittämään kokonaan varsinaiseen sisältöön eikä teknisten asioiden ihmettelyyn.
Mikä sitten on sopiva ikä opiskella näitä asioita? Ainakin ennen työelämään menoa, etteivät tulevat älykään työn tekijät tee työtään älyttömällä tavalla. Askel askeleelta edeten opitaan koulussa muitakin asioita, miksei siis vaikkapa taulukkolaskennan ihmeitä. Paloina se norsukin syödään.
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että joitakin perustaitioja on hyvä (toisinaan jopa pakko) opettaa oppilaille, vaikka se heistä tutuisikin tylsälle ja hyödyttömälle.
Sitäpaitsi perusasioiden hallinta helpottaa usein sitä perustyötä, jota meidän kaikkien odotetaan tekevän. En tiedä onko se sitten sitä älytöntä työtä, mutta melkein mikä tahansa työ muuttuu joustavaksi ja jouhevaksi osittain juuri siksi, että perustaidot ovat kunnossa!
Hyvä kirjoitus tämän päivän todellisuudesta, joka vie ajatukset siihen, minkälaisia todellisuuksia koko alamme kätkee sisälleen eri sukupolvien näkökulmasta.
Mikä siis on perusasia? Tekstinkäsittely, taulukkolaskenta ja esitysgrafiikka, henkilökohtaisessa työasemassa käsiteltynä, omalle kiintolevylle tallennettuna? Höh! Niiden välineiden varassa ei tämäkään blogi-kirjoitus olisi tavoittanut lukijoitaan, eikä kommenttikierros olisi edennyt. En ole tullut ajatelleeksi, että prosessikirjoittamista voisi tehdä yksin, ja että tekstinkäsittelyohjelma olisi siinä mahdollistava väline. Mutta toisaalta en ole ennen tekstinkäsittelyohjelmaa juuri muulla tavalla kirjoittanut. Sen jälkeen vasta.
Ovatko tietoyhteiskuntataidot puutteellisia, jos osaa julkaista ajatuksensa verkossa sanoin ja kuvin – liikkuvinkin, saada kommentteja, kannatusta ja kritiikkiä, mutta ei osaa tuottaa asiakirjoja paperille tai muovikalvoille komitean pohtimalla asemoinnilla? Siinä tapauksessa voisi kauhistella myös teknologiateollisuutemme taitajia, kun saavat “tinattua”
pintaliitosmikropiirin monikerrospiirilevyyn, mutta eivät osaa tinata kahvipannua. Puhumme ehkä eri kieliä yhteisillä sanoilla eri aikakausien työelämän näkökulmista, jolloin tulevaisuuden turvanamme on ainoastaan se tosiasia, että nuoret oppivat tärkeitä asioita
siitä huolimatta, mitä me aikuiset pidämme tärkeänä heille opettaa.
Rivin lopussa ei pidä painaa enteriä, mutta miksi tekstiä pitäisi sisentää? Siksikö kun SFS 2487 sanoo niin? Tämä blogi-kirjoitus tuli hyvin ymmärretyksi (luulen niin, todistan ehkä toisin), vaikka rivien alussa ei ollut kahta tuumaa tyhjää. Ei tietenkään kirjoittajan pidä asemoida tekstiä. Se on taittajan tehtävä, ja nykymaailmassa taittotyö tapahtuu automaattisesti jakelukanavassa aina, kun asia ei ole tarkoitettu paperilla jaeltavaksi.
Nyt tuotetusta tiedosta suurinta osaa ei kai aiotakaan painaa paperille, vaikka kansantaloudellemme se olisikin mannaa – sikäli kuin Suomi yhä elää metsästä. Jos
näkökulmamme työelämään on nän asiakirjakeskeinen, on pelkona, että Suomi jääkin elämään metsästä tai metsässä.
Visuaalisen asemoinnin sijaan kirjoittajan ensisijainen tehtävä on useimmiten huolehtia sanojen, lauseiden, virkkeiden ja kappaleiden jaottelusta ja ennen kaikkea niiden merkityksestä. Tekstinkäsittely mallintaa mennyttä maailmaa, jossa teksti ja paperi olivat monissa ammateissa miltei synonyymejä niin kuin asia ja asiakirjakin. Enää ei soisi niin olevan. Vai kummastako mieluummin etsit ja selailet reittiä oikean hakusanan perään, tietosanakirjasta vaiko Wikipediasta (taikka työpaikkasi sisäistä wikeistä)?
Kun ylioppilaskirjoituksissa aikanaan käytetään tietokonetta, niin asiakirjojako siellä työstetään? Jos toteutetaan verkko-opetusta jakelutapana, niin A4-muotoisia PDF-tiedostoistako on silloin kysymys? Minulla on asiakkaita, jotka eivät ota vastaan tarjouskirjeitä asiakirjoina, vaan antavat tarjoajille verkko-osoitteen, joissa ne jätetään määrämuotoisina. Sillä tavalla valtaosa yrityksistä tarjoutuu ottamaan työhakemuksetkin vastaan. Jos sitten haluaa erottautua massasta, varmaan menestyy virkaa hakiessaan, kun taitaa asiakirjaviestinnän standardin. Moneen muuhun hommaan löytyy menestyksekkäämpiäkin tapoja erottautua, mutta asiakirjaksi laadittu CV on toki siitä kiva, että sitä ei tarvitse alistaa julkiselle arvioinnille.
Kun tulin viitanneeksi asiakirjaviestinnän standardiin, niin otanpa esimerkin. Ensihakemalla löytämäni tietolähde siitä http://www.sfs.fi/files/tk106esite.pdf on asiakirja sähköisessä muodossa. Mutta mistä löytyy itse standardi? Onko se sisennys yhä kaksi tuumaa, vai 18 kpl 1950-luvulla suosioon nousseen Courier 10-kirjasimen leveyttä pyöristettynä lähimpään millimetrin kymmenesosaan? Tietoa ei löydy, vaikka takoisin standardin numeroa näyttöni säröille asti. Tätä on asiakirjaviestintä, mutta mitä ovat tietoyhteiskunnan perustaidot? (Standardi muuten löytyy SFS:n verkkokaupasta hintaan 40€ + alv. Siinäpä ansiota vaikka tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon saamiseksi.)
Entäpä esitysgrafiikka? Asiako pitäisi esittää kuvaruudun kokoisina palasina? Mutta onko esityksen katsojalla kuvaruutu vaakasuunnassa vai pystysuunnassa, kuvasuhde 4:3 vai 16:9 vai ihan jotain muuta? Olisiko Prezin kaltainen tapa sittenkin luontevampi. Vai pitäisikö kuvan liikkua, kun vähän jokaisella alkaa olla taskussa väline, joka tekee liikkuvan kuvan parempilaatuisena kuin valokuvan?
Taulukkolaskentaa taida parjata. Se kun oli oma polkuni koko alalle. Taulukkolaskennan perusidea ei ole muuttunut sitten Lotus 1-2-3:n, eikä se milloinkana ole ollut A4
-orientoitunutta. Siinä sen vahvuus. Siinä missä tekstidokumentin lukija selkäytimestään halajaa tulostimen perään parempaa perehtymistä varten, saa taulukkolaskennan hyvinkin tehty tuloste päinvastaisen reaktion aikaan. Tässä miltei yhdyn ajatukseen, että kyse on perustaidosta. Olkoonkin että taulukoissa ovat sisältö, logiikka ja esitystapa sulaa
sekasotkua keskenään, puhumattakaan siitä, että koko taulukon peruselementti on tiedosto.
Mitä sitten lukisin perustaidoiksi? Noh, hyvä on. Onhan tuon viitatun tutkimuksen mittaamat asiat pitkälti perustaitoja, jos vähän hillitään intohimoa edes riippuvien sisennysten kohdalla. Niiden eteen nostaisin kuitenkin oman sähköisen identiteetin
ja tietoturvan ymmärtämisen ja hallinnan. Medialukutaidon ja erilaisten wiki-johdannaisten välineiden ja viestintäkanavein käytön niin, että asiakirjat eivät tulisi mieleen ensimmäisenä vaihtoehtona asioiden käsittelemiseksi ja viestimiseksi. Sivunumeroinnin sijaan opettaisin sivujen ristiin linkittämistä, ja luetteloinnin jättäisin järjestelmien huoleksi. Jos voidaan unohtaa paperi ja SFS 2487. Ja olkoon se tiedoston käsitteleminenkin vielä perustaito, vaikka kovasti juuri nyt toivonkin, että tuo Lähetä-painike tuossa
alla tekee kaiken, mitä minun tallettamisesta ja jakelemisesta pitää tällä kerralla tietää.
Perustaitojen puuttumista isompi ongelma on meidän työelämässä pitkään olleiden sukupolvien tuottama vaatimus nippelitiedon osaamiseen. Siksi parjaankin tätä asiakirjalähtöistä ajattelutapaa. Tietojärjestelmän kannalta asiakirja on häiriötila. Se on puuttuva lenkki tietojärjestelmässä. Siksi kauhulla kysynkin, tarkoittaako tietokone ylioppilaskirjoituksissa sisentämistä ja tallentamista, vaiko ihan siihen tarkoitukseen tehtyä järjestelmää, joka huolehtii tallennuksista ja välitallennuksista, tuottaa muodon, jos sitä tarvitaan, ja rajaa apuvälineet, joita saa käyttää? Ja kuinka kauan vielä opinnäytetyö pitää lähtökohtaisesti tapaa paperille tai sitä imitoivaan PDF-tiedostoon? Eikö sekin olisi wikinä käyttökelpoisempi? Kun prosessikirjoittaminen lähteen ajatuskartasta, ja tarkoitus on julkaista teksti, niin kyllä kai välineen sopii silloin säilyttää ajatuskartta myös runkona lukijalle ja huolehtia julkaisemisesta.
Äläs nyt, on tärkeää luoda sisällysluettelot ja sisennyt tasan oikein. Muutenhan dokumentti on lukukelvoton. Ja jos excelillä taulukko menee väärään kohtaan, niin tuotos on pilalla.
Se ei ole kuitenkaan tärkeätä, että osaa käsin piirtää Mind Mapin, tehdä harjoitustyön ideoinnin luonnoslehtiöllä tai kirjoittaa raakileen lyijykynällä. Nuohan eivät ole enään nykyaikaa. Ei edes sanomalehden artikkeliden repiminen muistiinpanoksi sinne luonnoskirjaan. Sekinhän pitää tehdä koneella.
Ennen oli sihteeririvistö, joka loi asiakirjat erilaisista lähteistä. Mutta nykyään sekin työ on siirretty jokaiselle yksilölle. Ja sitä voidaan vaikkapa perustella työn tuottavuuden lisäämisellä. (Hmmm… nopea sihteeri kylläkin on hintansa väärti)
Kyllä työ tekijäänsä opettaa eli silloin kun tarvitsee oppia ompun käytön jälkeen ymmärtämään wintoosan sekavaa tiedostojärjestelmää tai Sharepontin dokumenttihautausmaata, niin sen kyllä oppii.
Sen sijaan, että pohditaan WIMP- käyttöliittymän oppimista, niin mieluummin pitäisi pohtia NUI- liittymien intuitiivista lähestymistapaa dokumenttien tekoon.
Tärkeämpää kuin oppia tuottamaan tekstiä yhdellä tavalla olisi oppia tuottamaan edes tekstiä :)
Kuhan sarkastisesti pohdin, Kari…
Kiitos sarkastisesta pohdinnasta. Tyylilaji on vastustamaton. Hautausmaavertaus on oikein osuva – kaikella kunnioituksella. Leposija vainajille, joita taisinkin kommentissani kuvailla :-)